Mercedes-Benz 600 – kuninkaiden ja diktaattorien limusiini
W100 yhdisti ylenpalttisen mukavuuden hydrauliikkaan, joka vaatii yhä kunnioitusta.
Kun Mercedes-Benz 600 esiteltiin vuonna 1963, tavoitteena oli enemmän kuin mukavan edustusauton rakentaminen. Sen piti osoittaa, mihin insinööritaito pystyi ilman tavanomaisia rajoituksia. Tuloksena oli kuninkaallisten, poptähtien ja diktaattorien suosikki – ja yksi automaailman vaativimmista klassikoista.
Kirjoittanut Lars EkströmPäätoimittaja · Veteraaniautot ja autohistoriaKäännetty ruotsista tekoälyn avulla.
Frankfurtin autonäyttelyssä syksyllä 1963 seisoi Mercedes, jonka rinnalla merkin tavallisetkin loistoautot vaikuttivat hillityiltä. Sen nimi oli yksinkertaisesti 600. Tunnuksen takana oli uusi edustusauto, joka oli kehitetty ihmisille, jotka matkustivat usein takapenkillä ja joiden tarvitsi harvoin kysyä matkan hintaa.
Mercedes-Benz 600, sisäiseltä tunnukseltaan W100, esiteltiin vuonna 1963, ja sitä valmistettiin vuosina 1964–1981. Tässä käsitellään mallisarjaa, ennen kaikkea tavallista limusiinia ja pidennettyä Pullmania, ei yksittäistä säilynyttä autoa. Mercedes-Benz rakensi korit itse. Ulkopuolista korinrakentajaa ei tarvittu tekemään autosta pyörillä kulkevaa salonkia.
Mercedes kaikkien muiden yläpuolella
Kehitystyötä valvoi henkilöauto-osaston johtaja Fritz Nallinger, ja keskeisissä rooleissa olivat muun muassa suunnittelijat Rudolf Uhlenhaut ja Karl Wilfert. Tehtävänä ei ollut vain kilpailla Rolls-Roycen kanssa. Mercedes halusi yhdistää edustusauton arvokkuuteen edistyksellisen ajettavuuden ja suorituskyvyn, jotka tekivät suuresta koosta vähemmän rasittavan.
Konepellin alla oli merkin uusi M100, suuri V8 mekaanisella polttoaineenruiskutuksella. Sen piti sekä liikuttaa autoa että tuottaa käyttövoimaa sen laajoille apujärjestelmille. Ilmajousitus ja levyjarrut kaikissa pyörissä kuuluivat rakenteeseen; kyseessä ei ollut vanhanaikainen paraatiauto modernissa asussa.
Tavallinen limusiini oli jo runsaat viisi ja puoli metriä pitkä. Pullman venyi yli kuuteen metriin, ja sitä tarjottiin neli- tai kuusiovisena. Siinä oli tilaa useammalle matkustajalle, ja kuljettajan työpiste oli erotettu selvemmin matkustamosta. Landaulet-versiossa takaosan katto oli avattava, mikä teki autosta erityisen käyttökelpoisen virallisissa esiintymisissä.
Autoja rakennettiin yhteensä vain 2 677 kappaletta. Pieni määrä kertoo sekä asiakaskunnasta että jokaisen auton vaatimasta työstä: tässä tuotannossa käsityö, yksilölliset muutokset ja huolellinen kokoonpano saivat viedä aikaa.
Mukavuutta hydraulipaineella
Todellinen erikoisuus kätkeytyi puupaneelien, verhoilun ja pellin alle. Keskitetty korkeapainejärjestelmä käytti muun muassa ikkunannostimia, istuinten säätöjä ja ovien sulkemisavustimia. Varustelusta riippuen sen piiriin kuuluivat myös esimerkiksi välilasi ja tavaratilan kansi. Työpaine oli noin 150 bar.
Hydrauliikka tuotti voimakkaita ja pehmeitä liikkeitä ilman, että jokainen toiminto tarvitsi oman sähkömoottorin. Se ei kuitenkaan ollut sama järjestelmä kuin ilmajousitus – nämä kaksi sekoittuvat helposti, kun auton kaikkia hienouksia luetellaan.
Aikansa matkustajille tekniikan oli tarkoitus jäädä huomaamattomaksi. Yhden säätimen piti riittää; mekaniikka hoiti loput. Nykyiselle omistajalle asetelma on usein päinvastainen. Letkut, tiivisteet, venttiilit ja oikea hydraulineste nousevat keskeisiksi kysymyksiksi. Pieni vuoto voi vaatia suuren työn, kun osat ovat syvällä ovien tai sisustuksen uumenissa.
Matkustamossa yhdistyivät kiiltävä puu, huolellisesti pehmustetut istuimet ja lähes arkkitehtoninen järjestys. Verhoilu ja varustelu vaihtelivat tilauksen mukaan. Siksi 600:n entisöinnissä ei ole kyse vain hienosta maalipinnasta: oikeat materiaalit, säilyneet helat ja toimivat alkuperäiset järjestelmät painavat paljon.
Sama takapenkki, eri maailmat
Elvis Presley ja John Lennon kuuluivat kuuluisiin omistajiin. Samalla mallia käyttivät autoritaariset johtajat, kuten Josip Broz Tito ja Nicolae Ceaușescu. Paavi Paavali VI sai vuonna 1965 erikoisrakenteisen 600 Landauletin. Harva automalli on palvellut näin erilaisissa julkisissa rooleissa.
Auto tarjosi matkustajilleen yksityisyyttä, tilaa ja välittömästi tunnistettavaa arvovaltaa. Siinä piilee myös selitys sen poliittisesti rasittuneelle jälkimaineelle: se oli tehokas vallan tunnus riippumatta siitä, kuka istui verhojen takana.
Toimitus ei ole koeajanut autoa. Sen suunniteltu käyttötarkoitus on silti selvä: pitkät matkat autonkuljettajan kyydissä, viralliset kuljetukset ja edustustehtävät. Lyhyempi limusiini saattoi sopia myös omistajalle, joka halusi ajaa itse. Pullmanissa etusijalla oli selvemmin elämä väliseinän takana.
Kallis silloin – vaativa nyt
Esittelyn yhteydessä tavallisen limusiinin perushinnaksi Saksassa ilmoitettiin 56 500 D-mark. Erikoistoiveet ja pidempi kori kasvattivat kauppasummaa entisestään. Auto oli tarkoitettu markkinoiden ylimmälle huipulle, ei vain seuraavaksi askeleeksi hyvin varustellun Mercedeksen jälkeen.
Toimituksen karkean arvion, ei vahvistetun hintatiedon, mukaan hyvin säilynyt vakiomallinen yksilö voi nykyään maksaa noin yhdestä kahteen miljoonaa kruunua. Pullmanin arvo voi olla useita miljoonia. Kunto, historia, alkuperäisyys ja dokumentoitu tekniikan kunnostus voivat muuttaa arvoa huomattavasti; kuuluisa omistajahistoria on pystyttävä todistamaan.
Ostajalle asiantuntijan tekemä kuntotarkastus on kiiltävää maskia tärkeämpi. Ruoste, ilmajousitus, hydrauliikka ja puuttuvat sisustuksen yksityiskohdat voivat tehdä halvasta yksilöstä kaikkein kalleimman. Hyvin hoidettu 600 sen sijaan säilyttää jotakin harvinaista: tunteen ajasta, jolloin loistoauto sai olla myös tinkimätön konepajaprojekti.
Lähteet
- Mercedes-Benz Classic, Mercedes-Benz Public Archive – modellserie 600 (W 100)
- Mercedes-Benz Museum, Mercedes-Benz 600
- James Taylor, Mercedes-Benz 600: The Grand Mercedes (2016)
Kysy jutusta ”Mercedes-Benz 600 – kuninkaiden ja diktaattorien limusiini”. Vastaukset perustuvat lehden omiin artikkeleihin.
