Amphicar 770 – auto, joka valitsi vesireitin
Kaksi potkuria, neljä pyörää ja poikkeuksellisen tärkeät ovitiivisteet
Amphicar 770:n piti tehdä venerampista tavallinen tienristeys. Länsisaksalaisesta amfibioautosta ei koskaan tullut massatuotetta, mutta brittimoottorin, kelluvan teräskorin ja kahden potkurin yhdistelmä tekee siitä yhden autohistorian viehättävimmistä oman tiensä kulkijoista.
Kirjoittanut Henrik SjöbergToimittaja · Erikoisautot ja klassikkoautotKäännetty ruotsista tekoälyn avulla.
Auto, jolla oli ylimääräinen poistumistie
Vuosien 1961–1968 Amphicar 770 on avoin, nelipaikkainen amfibioauto, joka suunniteltiin kulkemaan sekä tiellä että vedessä. Hankkeen takana oli saksalainen suunnittelija Hans Trippel, joka oli työskennellyt amfibioajoneuvojen parissa jo kauan ennen tätä siviilimallia. Valmistus tapahtui Länsi-Saksassa Quandt-konsernissa, ja mukana oli muun muassa berliiniläinen Deutsche Waggon- und Maschinenfabriken.
Malli esiteltiin 1961, ja se suunnattiin ennen kaikkea Yhdysvaltoihin. Siellä oli sekä ostovoimaa että runsaasti järviä, ramppeja ja huviveneilijöitä, joita potkurilla varustettu auto saattoi houkutella. Kyseessä ei ollut pyhäpukuun puettu sotilasmaasturi, vaan vapaa-ajan auto, jonka oli tarkoitus tehdä itse matkanteosta retki.
Mallinimi oli melkein pieni käyttöohje: 770 viittasi noin seitsemän solmun nopeuteen vedessä ja 70 miles per hour -nopeuteen maalla. Ne olivat ilmoitettuja huippunopeuksia, eivät lupaus siitä, että jokaisesta vesillelaskusta tulisi vauhtijuhla.
Autoja valmistettiin noin 3 878 kappaletta. Vuosiluvut vaativat kuitenkin alaviitteen: vuosia 1961–1968 käytetään usein mallin elinkaarena, mutta valmistus, varastoautojen myynti ja rekisteröintivuodet eivät aina osu yksiin. Yksittäisen keräilyauton kohdalla valmistustiedot on siksi erotettava ensirekisteröinnistä.
Kelluva kori, brittiläinen tekniikka
Ensi silmäyksellä Amphicar näyttää poikkeuksellisen korkealta pikkuavoautolta. Peräevät, pyöreät ajovalot ja yksinkertainen kojelauta kuuluvat selvästi 1960-luvun alkuun. Ystävällisen ulkokuoren alla on kuitenkin hitsattu teräskori, joka toimii myös veneen runkona.
Suuri maavara antoi tilaa vesillä liikkumisen erikoisvarusteille. Perän alla on kaksi potkuria, ja myös moottori sijaitsee takana. Nelisylinterinen moottori oli peräisin Triumph Heraldista: varsin arkista brittitekniikkaa hyvin poikkeuksellisessa saksalaisessa käyttökohteessa. Vakiintuneen henkilöautomoottorin ansiosta suunnittelijoiden ei tarvinnut keksiä myös tätä seikkailun osaa alusta asti.
Voimansiirto sen sijaan oli erikoisvalmisteinen. Hermesin erityinen voimansiirtoratkaisu välitti voiman takapyörille ja potkureille. Pyöriä ja potkureita pystyi käyttämään samanaikaisesti, mikä oli tärkeää auton noustessa ramppia pitkin takaisin tavalliseksi tienkäyttäjäksi.
Ovien tiivisteet ja lisälukitus olivat paljon muutakin kuin sadeveden torjumiseen tarkoitettuja yksityiskohtia. Ne kuuluivat auton perustoimintoihin kelluvana kulkuneuvona. Varusteisiin kuului myös pilssipumppu. Tavallisessa avoautossa väsynyt kumitiiviste voi kastella lahkeet; tässä seuraukset saattoivat olla huomattavasti suuremmat.
Ratti lähti mukaan vesille
Veteen siirtyminen vaati valmisteluja, ei vain itsevarmaa käännöstä oikealle uimarannan kohdalla. Tiivisteiden, lukituksen ja pilssipumpun piti toimia, ja sopiva veteenmenopaikka sekä mahdollisuus päästä takaisin maalle oli arvioitava. Rantatörmä ei muutu itsestään venerampiksi, vaikka kuljettaja olisi kuinka optimistinen.
Vedessä kuljettaja jatkoi ratin käyttämistä. Etupyörät toimivat peräsiminä, kun taas kaksi potkuria huolehtivat etenemisestä. Erillistä veneen peräsintä ei siis ollut. Ratkaisu säästi erillisen ohjauslaitteen, mutta pyörät eivät ole vedessä yhtä tarkoituksenmukaiset kuin oikea peräsin.
Amphicar oli tarkoitettu vapaa-ajan käyttöön suojaisilla vesillä, ei merikelpoisen moottoriveneen korvaajaksi. Auton uintikyky ei myöskään tehnyt siitä riippumatonta kuormasta, säästä ja aallokosta. Sen suuri valtti oli sen sijaan mahdollisuus jatkaa siitä, mihin tie päättyi, ilman traileria tai ajoneuvon vaihtoa.
Uinnin jälkeen odotti huolto. Veden alla olleiden osien voitelu ja tarkastus kuuluivat käyttöön. Suolavesi teki korroosioriskistä erityisen hankalan. Jos mielessä oli vain jäätelö yhdessä kädessä ja ratti toisessa, osa omistajan käsikirjan sanomasta oli jäänyt huomaamatta.
Keräilyauto, jolla on kahdenlaista kuntoa
Nykyään Amphicar on vakiintunut keräilijöiden erikoisauto. Mielekästä arviota sen arvosta ei kuitenkaan voi tehdä pelkän kiiltävän maalipinnan ja siistien istuinten perusteella. Keräilyarvo on arvioitava yksilökohtaisesti ottaen huomioon dokumentaatio, alkuperäisyys, entisöinnin laatu ja toimiva amfibiotekniikka.
Rungon pohja, hitsaussaumat, ovitiivisteet, potkuriakselien tiivisteet ja voimansiirto ovat keskeisiä tarkastuskohteita. Auto voi olla ajokelpoinen tiellä olematta turvallinen laskea vesille. Ostettaessa väitetty vesillelähtövalmius on siksi varmistettava asiantuntijan tarkastuksella, ei myyjän lomakuvilla.
Juuri siinä piilee myös Amphicarin vetovoima. Tavalliseksi autoksi on yksinkertaisempiakin vaihtoehtoja, samoin veneeksi. Mutta harva keräilyajoneuvo tekee aivan arkisesta venerampista matkan kohokohdan.
Lähteet
- International Amphicar Owners Club, International Amphicar Owners Club
- Lane Motor Museum, Amphicar – 1964
- Nick Georgano (red.), The Beaulieu Encyclopedia of the Automobile (2000)
Kysy jutusta ”Amphicar 770 – auto, joka valitsi vesireitin”. Vastaukset perustuvat lehden omiin artikkeleihin.
